Joskus kuitenkin käy toisin päin. Jos on nähnyt hyvän elokuvan, voi haluta lukea kirjan, eikä se välttämättä olekaan niin hyvä. Ehkä elokuva on luonut tietynlaisen tunnelman, ja kirjasta välittyykin aivan toisenlainen tunnelma. Siinä vaiheessa voi miettiä, olisiko kirja ollut parempi, jos sen olisi lukenut ensin? Vai onko monesti se parempi, kumman on lukenut/katsonut ensin?
No, vaikea sanoa, mutta itse olen monesti katsonut loistavia elokuvia ja toiveikkaana googlannut, josko se pohjautuisi johonkin romaaniin. Ja yllättävän usein hyväjuoniset elokuvat muuten pohjautuukin. Muistan esimerkiksi katsoneeni ensin Geishan muistelmat elokuvana, ja vasta sen jälkeen lukenut saman kirjana. Myöskin Jan Guillounin Pahuuden katsoin ensin elokuvana, ja vasta sitten kirjana. Molemmissa elokuvat ainakin olivat tosi hyvin onnistuneita.
Tänä viikonloppuna olin Joensuussa pitkästä aikaa ja käväisin kirpparilla, josta ostin pari elokuvaa (kämpässäni ei ole nettiä, tietokonetta eikä toimivaa telkkaria, mutta dvd-soitin toimii). Tein aivan mahtavan löydön, kun ostin elokuvan nimeltä Paistetut vihreät tomaatit. Oon etsinyt elokuvaa vuosia, itseasiassa siitä lähtien kun lukiossa äidinkielen mediakurssilla kyseinen elokuva katsottiin. Nyt oli jo sopivasti ehtinyt unohtaa elokuvan juonen, joten oli kiva katsoa se uudelleen.
Se pohjautuu Fannie Flaggin romaaniin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe. Tarina kertoo naisesta, joka yrittää korjata rikkoutunutta avioliittoaan. Sattumalta hän tapaa sairaalassa vanhan naisen, joka kertoo tarinan kahdesta ystävyksestä: Ruthista ja Idgiestä. Tarina on täynnä koskettavaa draamaa ja kertoo vain eräiden kahvilan pitäjien tarinan, mutta vaikuttaa kuuntelijaan syvästi. Ja varmasti myöskin elokuvan katselijaan, itsekin pillitin elokuvan äärellä.
Nyt olen miettinyt, että lukisinko saman tarinan kirjana, vai pilaanko vaan koko lukuelämyksen sillä, että olen katsonut jo kirjasta tehdyn toimivan elokuvan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti