Kirja-arvio: Huono karma

Ostin viikonloppuna Helsingin Maailma kylässä -festivaaleilta kirjan, josta muistaakseni olen puhunut jo viime syksynä: David Safierin Huono karma. Vaikkei aikaa viime aikoina lukemiselle olekaan juuri ollut, luin kyseisen kirjan kokonaan neljän tunnin junamatkalla. Ja suosittelen ehdottomasti muillekin!

Jo kirjan kannet lupaavat hauskaa lukuelämystä; kirjaa kehutaan hauskaksi ja oivaltavaksi, ja samaan aikaan myös uskottavaksi satiiriksi. Ja eihän kirjaa kovin vakavissaan voi ottaakaan, jos jo takakannessa kerrotaan, että päähenkilö kuolee jäätyään venäläisestä avaruusaluksesta pudonneen lavuaarin alle ja herää seuraavaksi muurahaisena. Sen jälkeen kyseinen nainen joutuu leskeksi jääneen miehensä uuden naisystävän syötäväksi ja syntyy... jälleen muurahaisena. Tästä alkaakin huvittava, mutta myös surullinen matka kohti hyvää karmaa.

Kirja pohjautuu löyhästi buddhalaisuuden ja hindulaisuuden ajatusmaailmaan, esimerkiksi jokaisen uudelleen syntymisen vaiheessa muurahaiselle, marsulle tai mikä olio sattuukaan kyseisenä hetkenä olemaan, ilmestyy samassa hahmossa oleva buddha antamaan elämänohjeita. Lisäksi muurahaiseksi syntynyt joutuu keräämään rutkasti hyvää karmaa, jotta voisi seuraavassa elämässä syntyä joksikin muuksi. Mutta jos kerää huonoa karmaa, voi syntyä vaikka suolistoloiseksi, mikä onkin kirjan mukaan diktaattoreiden kuten Hitlerin kohtalo.

Kirjassa seikkailevat erilaisissa eläimen hahmoissa myös monet tunnetut henkilöt edellisiltä vuosisadoilta. Ja vaikka kirja on päällisin puolin hauska ja viihdyttävä, on silläkin suuri sanoma. Mutta se selviääkin lukemalla kirjan. ;)

Venäläisiä klassikoita

Venäläiset kirjailijat jostain syystä pääsevät aina kaikille mahdollisille klassikkokirjojen listoille, mutta eivät kyllä aivan syyttä. Vaikka monet venäläiset kirjat ja kirjasarjat ovat hyvinkin hidaslukuisia, ovat ne myös upeita tarinoita.

Oma suosikkini on Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Haluaisin kyllä edelleen myös Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen nostaa yhdeksi klassikkokirjaksi, mutta ehkä sekin vielä joku päivä sinne nousee. Ehkä muuten venäläisiä kirjoja näkee kaikista kirjoista eniten vanhoina painoksina, tai siltä ainakin oma kirjahyllyni näyttää.

Operaatio pokkareiden lukeminen

Opiskelu- ja työjuttuja meinaa jatkuvasti häiritä yöpöydällä keikkuva pokkareiden pino. Kun yksi kirja on luettu, onkin jo seuraava odottamassa. David Nichollsin One Dayn jälkeen vuorossa ovat Haruki Murakamin Norwegian wood, Arvind Adigan Valkoinen tiikeri, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja Jari Tervon Koljatti.

P.S. Suomen kuvalehti julkaisi tänään loistavan artikkelin suomen kielestä, sen voi käydä lukemassa täällä.

Kirja-arvio: Poika raidallisessa pyjamassa

Viikko sitten sain junamatkalla luetuksi kirjan, joka on odotellut kirjahyllyssäni siitä asti, kun kirjamessuilta sen mukaani nappasin. Kysessä on John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa. Kirjan takakansi jo kertoo, ettei kirjan juonta voi paljastaa etukäteen, vaan jokaisen on se koettava itse. Harmittaa, kun itse olen monessa yhteydessä kirjasta kuullut, ja tiesin etukäteen hieman mistä se kertoo.

Jos kuitenkin haluaa saada kirjasta kaiken mahdollisen irti, kannattaa lukea sellainen versio, jonka etu- ja takakansi ei käytännössä kerro kirjasta mitään. Kirjasta on nimittäin olemassa myös toisenlaisia kansituksia. Sen verran voin kertoa, että kirja kertoo 9-vuotiaasta pojasta, jonka näkökulmasta asioita katsotaan. Kirja on myöskin hyvin ohut sekä helppo- ja nopealukuinen. Lisäksi hyvin vaikuttava. Ehkä pienoisen pettymyksen koin, koska olin kuullut niin paljon kehuja ja ylistyssanoja kirjasta, eikä se kuitenkaan mikään maailman paras ollut. Mutta hyvä se on. Ja jälleen kerran ajatuksia herättävä. Teemoina esille nousevat ihmisten julmuus ja eriarvoisuus/samanarvoisuus. Tästäkin kirjasta on muuten tehty elokuva, en vain tiedä onko se(kään) katsomisen arvoinen.

Seuraavana lukuvuorossa viimeinkin David Nichollsin One Day. Kirja, jota kaikki ovat kehuneet maasta taivaaseen, mutta jossa itse en päässyt vuoteen eteenpäin. Nyt olen jo pitkällä, ja alan koukuttua! ;)

Kirja-arvio: Veronika päättää kuolla

Yksi ehdottomasti lempikirjoistani on menestyneimmän brasilialaisen kirjailijan Paolo Coelhon Veronika päättää kuolla (1998). Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka tekee epäonnistuneen itsemurhan. Hän joutuu sairaalaan, jossa hän kuulee, että hänellä on vain muutama päivä elinaikaa jäljellä. Kirja kertoo siitä, millaisia ajatuksia ihminen käy läpi, kun tietää kuolevansa pian. Vaikka Veronika halusi tappaa itsensä, hänen ajatusmaailmansa muuttuukin sairaalassa ja hän ei lopulta haluaisikaan mitään muuta kuin elää.

Kirja on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Se ei ole tyypillistä Coelhoa, ja väittäisin, että ne jotka Coelhon tyylistä eivät muuten tykkää, pitävät kyllä tästä kirjasta. Coelhohan on muuten aika mielipiteet jakava kirjailija. Osa rakastaa hänen syvällisiä, elämän eri osa-alueisiin takertuvia tarinoita, toiset taas pitänyt niitä liian "lällyinä". Itse tykkään Coelhosta. Hänen menestynein romaaninsa Alkemisti ei tosin mielestäni edusta kirjojen parhaimmistoa, edelle menevät Veronika päättää kuolla -kirjan lisäksi esimerkiksi Yksitoista minuuttia. Tuotanto on kyllä niin laaja, että kaikkia kirjoja en ole ehtinyt lukemaan.

Kirja-arvio: Teen ystävän kirja

Ostin syksyllä Helsingin kirjamessuilta Pirkko Arstilan kirjoittaman Teen ystävän kirjan. Olen jo pitkään ollut enemmän teen kuin kahvin juoja ja keräillyt ja maistellut monenlaista teetä. Kuitenkin vasta viime vuosina olen tutustunut niihin aitoihin ja alkuperäisiin vihreän ja valkoisen teen makuihin sekä minulle uusiin oolong- ja puer-teelaatuihin. Ja kun kirjamessuilta ostin teen historiasta ja teen laadusta kertovan kirjan, oli teekokoelmaakin täytettävä 10 uudella teellä ja vähintäänkin yhtä monella teepurkilla.

Jotkut ehkä pitävät tätä harrastusta erikoisena, mutta siinä missä kahvia tarjoillaan espresson, latten ja cappuccinon muodossa, voidaan teetä tarjoilla esimerkiksi Senchan, Matchan ja Jasmiiniteen muodossa. Eikä oikeasti teetä arvostava joisi koskaan pussiteetä, vaan oikeaa irtoteetä. ;) Kunnollista teetä vain saa ihan liian harvoista paikoista.

Arstilan kirja paneutuu juuri siihen olennaiseen, eli teelaatuihin, teen keittämiseen, teen vaikutuksiin ja teen historiaan - eli kaikkeen siihen, mitä ainakin aloitteleva teenjuoja kaipaa. Sen sijaan jo teetä tuntevalle kirja voi olla liian kevyttä ja itsestään selvää luettavaa. Kirja esittelee kuitenkin loistavasti eri teelaatujen ominaisuuksia, mistä ne ovat peräisin ja mihin teekulttuuri on tähän päivään mennessä levinnyt.

Kiinnostavana nippelitietona kirjasta voisi nostaa esimerkiksi sen, että Suomessakin on viime vuosina muutamassa paikassa aloitettu teekoulutus. Se on sama kuin ravintola-alan opiskelijat käyvät viinikoulutuksen, niin yhtä lailla on opeteltava maistamaan ja tunnistamaan erilaisia teelaatuja. Ulkomailla teekoulutuksia järjestetään vaikka millä mitalla, esimerkiksi Intiassa. Koulutuksia voi löytää myös lähempää, esimerkiksi tunnettu suomalainen teenmaistaja Riku Norqvist on opiskellut teenmaistamista Saksassa. Hän sanoo kuitenkin, ettei teenmaistajakaan voi olla koskaan täysin valmis (lähde: www.teenystavat.fi).

Tee on viime vuosina noussut Suomessakin yhä suositummaksi ja trendikkäämmäksi juomaksi. Kun me suomalaiset olemme sellaisia terveysintoilijoita, niin myös teen terveysvaikutukset kiinnostavat. Varsinkin vihreä tee on todettu erittäin terveelliseksi ja vitamiinipitoiseksi, eikä yhdessäkään tutkimuksessa ole löydetty mitään teenjuomisesta syntyvää haitallista asiaa.

Tärkeää on kuitenkin muistaa tarkistaa teeveden lämpötila. Esimerkiksi vihreä tee valmistetaan yleensä 70 asteiseen veteen (ei siis missään nimessä kiehuvaan), jotta antioksidantit ja vitamiinit eivät tuhoutuisi. Jos kaataa kiehuvaa vettä vihreille lehdille, voi sanoa hyvästit teen parhaimmille terveysvaikutuksille. Tarkemmin teeveden lämpötiloista voi lukea Teen ystävän kirjasta tai täältä: http://www.teenystavat.fi/index.php?page=laempoetilat

Viikonloppuna koin pienoisen pettymyksen, kun kävin syömässä pitkästä aikaa kaupunkini parhaimmassa kiinalaisessa ravintolassa. Kiinahan on tunnettu teemaana, sieltä ovat lähtöisin kaikki parhaat ja alkuperäiset teelaadut. Kuitenkin kyseisessä ravintolassa jälkiruokateenä tarjoiltiin mustaa teetä nimeltään Keisarin morsian ja vieläpä pussitettuna. Tykkään kyllä kyseisestä teestä, mutta oikeaan kiinalaiseen ruokakulttuuriin kuuluisi kyllä laadukas vihreä tee. No, asiasta kuin asiastahan voi nipottaa.

Tiesittekö muuten, että tee saapui ensimmäisen kerran Eurooppaan vuonna 1604, kun hollantilaiset aloittivat teekaupan japanilaisten kanssa? Sen jälkeen brittiläiset hurahtivat teehen niin nopeasti, että kehittivät oman teekulttuurinsa, johon kuuluu mm. maito ja sokeri. Brittiläinen teekulttuuri näkyykin Suomessa, sillä aika moni taitaa juoda edelleen teensä maidon kanssa.

Kirja-arvio: Aikamatkustajan vaimo

Aika on juossut niin lujaa, etten ole tännekään pitkiin aikoihin ehtinyt mitään kirjoittamaan. Ehkäpä uusi vuosi tuo lisää aikaa tähänkin harrastukseen. :) Ajasta puheenollen, luin joululomalla kirjan, joka piti lukea jo viisi vuotta sitten, mutta muistin vasta marraskuussa jälleen sen olemassaolon. Kyseessä on Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo (The time traveller's wife) (2004).

Kirja pompsahti kyllä samantien lempikirjojeni joukkoon. Vaikka kyseessä on osin scifi-kirja, sen verran enemmän siinä puhutaan puhtaasta rakkaudesta, että en hylännyt sitä samantien takakannen perusteella. Kirja kertoo naisesta ja miehestä, joilla on ikäeroa 8 vuotta - ainakin tietyillä hetkillä. Kun Clare tapaa Henryn ensimmäistä kertaa, Clare on vasta 8-vuotias (Henry melkein keski-ikäinen), kun taas Henry tapaa Claren vasta ollessaan alle kolmekymppinen. Henry nimittäin kärsii aikamatkustushäiriöstä, joka tempaisee hänet milloin mihinkin aikaan menneisyyteen tai tulevaisuuteen.

Kirja on samaan aikaan surullinen, hauska, dramaattinen ja romanttinen. Joskus tarina tuntuu epätodelliselta (ja ainakin huonolla matikkapäällä varustetulle ihmiselle hyvinkin sekavalta), kun Henry tapaa samanikäisen toisen Henryn tai kun Clare ei tiedä kumpi vieressä seisoo: aikamatkalla oleva Henry vai todellisuuden Henry. Toisaalta matkat pitkälle tulevaisuuteen ovat surullisia, mutta myös suloisia kohtauksia. Menneisyyteen päin aikamatkaava Henry voi antaa pieniä vihjeitä tulevasta kavereilleen tai nuorelle itselleen. Ei kuitenkaan liikaa, sillä hän ei ole ahne.

Kirjan henkilöt ovat niin sympaattisia, että jo se saa herkistymään. Loppuvaiheessa kirjaa saakin sitten kaivaa jo isomman nenäliinapaketin esille. ;) Katsoin kirjan lukemisen jälkeen siitä tehdyn elokuvan, mutta kuten arvata saattaa, se ei ollut kovin hyvä. Näyttelijävalinnat osui kyllä ihan nappiin (Eric Bana Henryna ja Rachel McAdams Clarena) ja näyttelijäsuorituksetkin olivat hyviä, mutta sen sijaan tarina jäi liian epäselväksi ja hyppeleväksi. Parhaimmat kohtaukset (ja osa tärkeistä henkilöistä) oli poistettu, ja juoni eteni niin nopeasti, että puolentoista tunnin jälkeen jäi vain pöllähtänyt olo. Ehkä elokuvaa olisi voinut venyttää vaikka kahteen tuntiin, jotta tahti hieman hidastuisi. Tosin uskon, että juoni on todella hankala muuttaa elokuvan käsikirjoitukseksi.

Harmi, ettei Audrey Niffenegger ole paljon kirjoja kirjoittanut. Aikamatkustajan vaimon lisäksi häneltä on ilmestynyt ainoastaan yksi kirja: Hänen varjonsa tarina (Her fearful symmetry) vuonna 1999.